-KIRJAILIJA-
Maritta Lintunen
Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti.
“Boriksen lapset -kokoelman novelleissa Lintunen kehittelee vetävästi vetoavia tarinoita, joiden kielellinen ilmaisu on hiottua ja aistivoimaista. —
Mustavalkoisessa maailmassa voitaisiin ajatella, että ’oma kansa olisi hyvä ja naapuri paha’. Tämä naapurinäkemys tulee esiin Maritta Lintusen novelleissa, joissa suomalaisten ja venäläisten välisiä suhteita kuvataan kuitenkin monin värein, taitavasti ja tunnelmaisesti."
Kaisa Kurikka, Turun Sanomat
"Lintunen on julkaissut pitkää proosaa ja runojakin, mutta erityisen tunnustettu ja kyvykäs hän on juuri lyhytproosan saralla. Hän on opiskellut musiikkia, ja läheinen suhde äänitaiteeseen näkyy niin proosan pakottomassa rytmissä kuin aihevalinnoissakin. Lintusella on taito upottaa lukija nopeasti keskelle tapahtumia uudessa miljöössä, pystyttää ihmissuhteiden verkosto ja sukuhistoria kuin tyhjästä."
Vesa Rantama, Helsingin Sanomat
"Kirjailijaa kiinnostavat kaksoisvalotukset, kuten historian suhde nykyisyyteen ja muistojen suhde todellisuuteen. — Teoksen novellit liikkuvat itärajan molemmin puolin ja luovat valokeiloja erilaisiin kohtaloihin ja haaveisiin. — Välähdyksestä ja tihkumisesta novelleissakin on kysymys. Novelli esittelee tilanteen, ja ympäröivä maailma rakentuu vihjeistä."
Marika Riikonen, Hämeen Sanomat
"Maritta Lintunen on omaperäisimpiä kirjailijoitamme. Hänen uusimmassa ja niin tematiikaltaan kuin aiheistoltaan harvinaisen ehjässä novellikokoelmassaan ollaan Suomen itärajan liepeillä.
Mies etsii veljensä jäänteitä entiseltä taistelutanterelta, evakkoon lähtenyt astiaston sirpaleita kotitilaltaan. Etsintäkohteista tulee vertauskuvia menneisyydelle ja siihen suhtautumiselle.
Kokonaisuutta ei löydy, vain sen palasia. Joko konkreettisesti — tai niin kuin aina
menneisyydestä — siitä on rekonstruoitavissa vain häilähtäviä muistoja, sinänsä selviä ja kuitenkin katkelmallisia.
Elämää, sen nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaakin, rakennetaan ja peruskorjataan kuin taloa.
Suomen ja Venäjän, suomalais(t)en ja venäläis(t)en läheinen, mutta kitkainen suhde pohjustaa lähes jokaista novellia. Lintunen rakastaa kerronnassaan jyrkkiä mutkia ja teräviä taitteita. Idylli särkyy räsähtäen. Sisaruksille löytyy puolisisaruksia, lähiomainen ystävineen paljastuu ääriliikkeen aktivistiksi, ennakkoluuloisen kyräilevä suhde naapuriin tai tuttavaan lähentyy äkillisesti.
Yhdistävänä tekijänä voi toimia musiikki. Ihmissuhteissa jompikumpi tekee jotain väärin — tahtomattaan, jopa juuri silloin kun tarkoittaa hyvää. Kun luulee tuntevansa toisen, havaitsee erehtyneensä katkerasti. Pettymyksiä ei voi välttää.
Paltamolaisen viulunsoiton harrastajan tie vie Viipurin Musiikkiopistoon 1930-luvulla. Hänen päiväkirjansa päätyy Lahteen pysyvästi evakuoidun oppilaitoksen arkistoon,j ossa harjoittelijana työskentelevä innostuu miehen kohtalosta. Historiallista lujuutta fiktiiviselle tarinalle antaa armenialaissyntyinen ankara viulupedagogi Boris Sirpo (ent. Sirob) huippulahjakkaan ja välillömän oppilaansa, Tornion-viipurilaisen Heimo Haiton kautta.
Lyyrinen päätösnovelli tematisoi onnen särkymisen kenties terävimmin. Edith Södergranin Raivolan-kodin maisema näkyy hänen runoutensa tutkijalle Sisä–Suomessa, mutta katoaa kuten lie kadonnut Raivolastakin.
Rajakohta, kahden erilaisen pinnan kosketus, luo jännitettä moneen kertomukseen. Se voi olla myös jykevä kuoleman rajapyykki, jonka takaa kurkistaa sattumalta esiin tullut valokuva, muistiinpano tai esine. Ihmisellä on pysyvä halu omistaa ja säilyttää: muistoja, näkymiä, tunteita, tavaroita.
Lintusen novelleihin mahtuu kokonainen elämäntarina, vaikka näennäisesti siitä kerrotaan vain pieni osa. Tekstit kysyvät, mitä ihmisestä jää jäljelle. Ne kysyvät myös, mitä ihmiselle jää jäljelle. Ei paljon, mutta kuitenkin hyvin runsaasti.
Primitiivinen muisti muistaa, miltä kotipelto tai -katu tuoksui ja kotikaivon vesi maistui. Toisten elämyksiin ei kannata luottaa."
Esko Karppanen, Kaleva
"Novelli on parhainta Lintusta: se tiivistää olennaisen, lataa voimakkaan tunteen ja selkeän sanoman, mutta jättää myös tilaa tulkinnoille."
Riikka Happonen, Hämeen Sanomat
"Kirjan henkilöt osoittavat, että piilossa olleesta menneisyydestä ilmaantuu odottamattomia halkeamia. Välistä niiden vaikutus on liki taianomainen. — Tarina monesti sulkeutuu vähän sadun tapaan, lyhyeen, aika optimistiseen sinetöintiin. Tällainen päätöskuittaus osoittaa, että novellitaiteen ratkaisu voi sisältää muitakin arvoituksia kuin avoimen lopun. — Tyyli on hillittyä, pienille havainnoille herkkää ja myös humoristista ja valoisaa."
Teppo Kulmala, Keskisuomalainen
Boriksen lapset blogeissa: